torstai, 23. marraskuu 2006

Hyvästi Vuodatus!

Vaihdoin osoitetta.

http://ruumorbidi.blogspot.com

keskiviikko, 22. marraskuu 2006

Kerrasta poikki!

Tässä lista tyypeistä, joita minun on vaikea kestää.

1. ohareitten tekijät.

2. lupailijat, jotka luvatessaan jo tietävät, että lupaus on mahdotonta pitää.

3. ihmiset, jotka eivät vastaa sähköpostiviesteihin, vaikka kyse on ammatillisista asioista.

4. ihmiset jotka eivät vastaa soittopyyntöihin, vaikka kyse on ammatillisista asioista.

5. ihmiset joilla on aina pätevä syy miksi he tekivät oharin eivätkä vastanneet viesteihin eivätkä soittaneet takaisin, mutta jotka silti haluavat minulta jotakin - yleensä ilmaiseksi, suuria ja pieniä lupauksia jaellen.

Minä sanon:

So long, sucker! I´m moving on.

tiistai, 21. marraskuu 2006

Kirjaston pihalle tarinoimaan

 

Lehdessä luki, että Queenslandin uuden, pian avautuvan Kulttuurikeskuksen pääkirjasto uusiutuu myös monelta osin. Yksi mielenkiintoisimmasta muutoksista on pihalle rakennettu suuri tulisija, jonka ääreen toivotaan alkuperäiskansojen edustajien tulevan kertoilemaan tarinoitaan. Aboriginaaleilla ei ole kirjoitettua perimätietoa vaan kaikki tarinointi ja tiedon levitys on tapahtunut tanssin, laulun, tarinoinnin ja piirrosten välityksellä. Tulisija rakennetaan sellaiseksi, että torresinsalmelaiset pystyvät valmistamaan siinä perinneruokaansa.

Tulisijan rakentaminen ja paikan pyhittäminen tarinointitarkoitukseen on hieno ele Queenslandin kirjastoväeltä. Kirjaston tehtävä on sivistää. On hienoa, että budjetista lohkotaan varoja muuhunkin kuin uusien tietokoneiden hankintaan.

maanantai, 20. marraskuu 2006

Yhdeksännet viidestä

Karpalo haastoi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Otetaan aina yhdeksäs kirja viideltä hyllyltä. Ja sitten sanotaan kustakin jotakin.

Wesley Sandler: Untangled New Guinea Pidgin. Ostin kirjan kauan sitten, kun olin Papua-Uudessa Guineassa ja piti osata sanoa jotakin. Kirja sisältää hyvin käytännöllisiä lauseita matkailijalle. Tämä lause esimerkiksi on hyvin hyödyllinen tietää papualaisessa kylässä, kun aamu on kovin kylmä: Yu kirap ne brukim paiawut. Kun lauseen sanoo ääneen, englannin kieltä taitava arvaa mitä lause tarkoittaa.

Tuhat laulujen vuotta. Tämä paksu kirja on yllätystuliainen, ja muistuttaa minua aina eräästä viehättävästä, lämminsydämisestä rouvashenkilöstä, joka haluaa viettää eläkepäivänsä kirjaston naapurissa. Terveisiä vain! Kirjaa olen lukenut niin hiljaa itsekseni kuin myöskin ääneen. Kerran pidin runoillan paikallisille suomalaistuttaville ja tämä kirja oli kovassa käytössä. Luin kirjasta sellaisia runoja, joita jotkut eivät olleet koskaan kuulleetkaan. Neruda oli yksi näistä yleisölle tuntemattomista runoista. Yllättävän mielenkiintoisia asioita virisi runojen myötä. Muistan varsinkin herrashenkilöt, jotka eivät koskaan lue runoja, mutta sinä iltana saivat Nerudan runoista jos jonkinmoisia ahaa-elämyksiä. Vähän kuin olisin sähköshokkihoitoa antanut.

Old Gold and Mining Towns of Australia. Tämä kirja on hankittu antikvariaatista, mutta ostaja en ollut minä vaan Aira Bukkos, jonka päiväkirjan Lumpeenkukka ja Naoris toimitin aikoinaan kirjaksi. Aira antoi kirjan minulle lahjaksi vuosia sitten. Siinä vaiheessa Aira oli kovin innostunut kullan etsimisestä ja ajatteli varmaan, että minäkin saattaisin intoutua mainarin hommista. Toisin kävi. Kova olen kaivelemaan, mutta en niinkään maita ja mantuja vaan syntyjä syviä.

Michael Roberts: The Jungle. Tämä kirja on siltä ajalta, kun kulutin aikaani tutustumalla graafisen suunnittelun maailmaan. Roberts on luonut lastenkirjan leikkelemällä väripapereista Afrikka-aiheisen aakkoskirjan. Idea ja toteutus ovat loistavat. Oli "ihan pakko" ostaa kirja, kun näin sen ensimmäisen kerran!

Randolp Stow: To the Islands. Löysin tämän kirjan vuosia sitten keskiaustralialaisen leirintäalueen pesulan pöydältä. Pyykkien pyöriessä koneessa aloin lukea teosta ja se vei minut mukanaan. Talvisesta Tennant Creekistä siirryin vaivattomasti läkähdyttävän kosteaan pohjoiseen, kesään, jonnekin 1900-luvun alkupuolelle, jolloin valkoisten mielestä mustat olivat itsestään selvästi alempiarvoista rotua, eivätkä oikeastaan ihmisiä laisinkaan. En enää muista mitä kirjassa tapahtui, mutta se oli hyvin kirjoitettu. Otin kirjan mukaani, koska tarina jäi kesken. Jätin tilalle jonkin toisen pokkarin.  En ole vieläkään palannut takaisin tarinaan... Syytä olisi.

Jos nyt noista viidestä voi vetää jonkinlaisen yhteenvedon niin kaksi kirjoista on lahjoitettu, kaksi ostettu ja yksi hankittu hieman epäilyttävissä olosuhteissa. Kaksi kirjoista antaa suoraa tietoa, kaksi on sanataiteellisia teoksia ja yksi kuvataiteellinen kokonaisuus. Yksi kirja viittaa Afrikkaan, toinen Papua-Uuteen Guineaan, kolmas Pohjois-Territorioon ja neljäs Australian erämaahan. Viides seikkailuttaa tunneälyllisesti.

Lisäys--- siis ideanahan on tietysti panna haaste eteenpäin... Miten olisi Pro Mustarousku, Yrttimaan aikakirja ja Sun Äitis ?

sunnuntai, 19. marraskuu 2006

Oppimassa

Olin tutustunut Moiraan jokin aika sitten ja viime viikolla hän pyysi minua yökylään kotiinsa. Lapsi olisi mummolla hoidossa ja voisimme kerrankin jutella kaikessa rauhassa. Mikäpä siinä. Varsinkin kun Moira sanoi asuvansa lähellä merta ja ehdotti että harrastaisimme biitsillä kävelyä, hyvää ruokaa ja juomaa sekä syvällistä keskustelua.

Moira on yhden lapsen yksinhuoltaja, jolla on syvästi henkilökohtainen suhde Jumalaan. Hän asuu pienessä paritalonpuolikkaassa viiden minuutin ajomatkan päässä merestä. Hän sanoo pitävänsä merestä ja merenrannassa kävelemisestä. 

Ärsyynnyin heti saavuttuani, kun hän pyysi että ajaisin rantaan autolla. Olin kuvitellut että kävelisimme rantaan. Nyt siis ajoimme.

Rantahiekka oli jo viileää. Tuuli riepotteli hiuksia ja hameita. Meri säihkyi turkoosina. Aallot vyöryivät rantaan hurjina. Vaahto kimalteli ja säihkyi. Nautin. Siitä oli jo kuukausia kun olin edellisen kerran kävellyt avojaloin hiekassa, meren kuohunta korvissa. Ehdimme kävellä 20 minuuttia, kun Moiralle tuli nälkä. Minua harmitti. Miksi olinkaan suostunut vierailuun?

Moira oli etukäteen kertonut, että hän asuu lähellä kivoja ruokapaikkoja. Olin kuvitellut, että kävelemme leppeässä illassa ulos syömään, nautimme aperitiivit terassilla. Syömme kaikessa rauhassa, maistelemme paikallisia viinejä. Mutta Moira pyysikin, että ajan ravintolaan. Hän ei tosiaankaan pidä kävelemisestä.

Moira tiedusteli mitä haluan syödä. Mielessäni herkuttelin jo jotain eksoottista, tai ainakin makuhermoja kutkuttavaa. Syötäiskö jotain kivaa kiinalaista tai pizzaa tai italialaista pastaa, sanoi Moira. Sanoin että joku vähän etnisempi paikka olisi hauska kokeilla. Moira kysyi, että mitä tarkoitan etnisellä. No, vaikka vietnamilaista, tai eteläamerikkalaista ja niin pois päin. Ai, haluaisitko kebabia, sanoi Moira.

Pyysin Moiraa valitsemaan. Sitten ajoin viiden minuutin ajomatkan päässä sijaitsevaan ravintolaan, jossa söin oliivi-anjovis-pizzaa. Sinä se vaan pidät kummallisesta ruoasta, karvaisista kaloistakin, Moira nauroi. Hän söi kermaista pekonikastiketta ja spagettia. Oliivi-anjovis-pizza oli niitä harvoja ruokia listalla, joka ei sisältänyt kermaa tai pekonia. Kotoa lähtiessä olin naureskellut, että pizza on sitten ainoa jota en varmasti aio tänä iltana syödä...

Olin ostanut kuohuviiniä tapaamisemme kunniaksi. Moirasta kuohuviini oli hapanta ja hän irvisti siemaistuaan lasista kerran. Valkoviiniäkään hän ei juo, koska se maistuu pahalta. Kotona hän teki itselleen inkiväärilimpparista ja bourbonista cocktailin. Kyytipojaksi napostelimme juustotikkuja ja suklaarakeita. Yö laskeutui. Juttelimme niitä näitä; kristillisyydestä, siitä mitä se hänelle merkitsee, muutamista yhteisistä tutuista. Yksi heistä piti äskettäin pirskeet, joiden teemana oli pukeutua joko prostituoiduksi tai sutenööriksi. Minusta idea oli mauton. Moirasta se oli huvittava. Hänet oli kutsuttu, mutta hän ei päässyt menemään. Jos hän olisi mennyt, niin se olisi tapahtunut pelkästään tarkkailumielessä, hän sanoi.

Sitten kuulin pitkän, mutta loogisen avioerotarinan. Hän jätti aviomiehensä seitsemän vuoden jälkeen, koska mies alisti häntä henkisesti. Nimitteli lihavaksi, laiskaksi, tyhmäksi läskiksi päivästä toiseen. Käski etsiä töitä. Ja kun Moira lähti päiväksi työnhakureissulle, mies menetti kotona lapsen kanssa hermonsa ja haukkui vaimonsa siitä, että hän ei osannut kasvattaa lasta. Mies ei ollut koskaan fyysisesti väkivaltainen, mutta päivittäin pani vaimoaan matalaksi kaikin mahdollisin sanakääntein. Kun Moiralta lopulta "ratkesi jotakin päässä" ja hän sanoi lähtevänsä, mies alkoi katua. Moira lupasi hänelle vuoden. Jos mies osoittaisi minkäänlaisia yrityksiä muuttua, Moira palaisi lapsen kanssa.

Moira onnistui saamaan vuokra-asunnon. Ensimmäiset kolme kuukautta hän istui kotona suljettujen verhojen takana ja itki. Aina illan tullen, kun hän kuuli naapurin isännän ajavan pihaansa pakettiautollaan, Moira tuli hermostuneeksi ja alkoi touhuta. Niin syvään oli tapa juurtunut häneen: kun mies oli tullut kotiin, hän oli vaatinut illallista välittömästi, ja aina ehdottomasti lihaa ja vihanneksia. Kaiken oli pitänyt olla siistiä ja kaunista, kodin järjestyksessä ja lapsen hyvällä tuulella. Moira nimitti kolmen kuukauden pituista verhojen takana istumusaikaansa tervehtymisprosessiksi. Vähitellen hän lakkasi säpsähtelemästä, kun kuuli pakettiauton äänen. Kun kolme kuukautta oli mennyt, hän uskaltautui ulos hakemaan töitä. Mutta vieläkin hän sanoo alkavansa hössöttää hermostuneena, jos on kylässä jonkun ystävättärensä luona ja ystävättären mies tulee kotiin. Moira alkaa kysellä mieheltä voisiko hän tarjota miehelle jotain, rientää pyyhkimään pöydän jos siihen läikkyy jotakin. Kysyin, että eikö hän ajattele, että ystävättären mies voi pitää toimintaa hieman kummallisena. Moira sanoi, että ystävättären mies pitää häntä vain ylenmäärin kohteliaana.

Muutaman kuukauden kuluttua erosta Moiran ex-mies löysi uuden tyttöystävän ja ilmoitti Moiralle, että hän pitää itsestään sellaisena kuin hän on. Hän ei aio muuttua. Hän sanoi jatkavansa oman rakennusbisneksensä parissa, mutta ottavansa vain pimeitä rakennushommia. Näin minun ei tarvitse maksaa sinulle lapsesta, sanoi mies. Moira kertoi pyörittäneensä päätään ja sanoneensa, että tosissaanko sinä minulle tulet kehumaan tällä asialla. Tällä hetkellä mies maksaa lapsenelatusmaksua seitsemän dollaria kuussa.

Ihmettelen aina näitä naisia; mistä he löytävät sen voiman, jolla irtautua suhteesta, vaikka heidät on henkisesti lyöty littanaksi. Vaikka he kärsivät masennuksesta, riittämättömyydentunteista ja ovat taloudellisesti täysin miehestään riippuvaisia.

Moira on vahva nainen. Kunnioitan hänen periaatteitaan suuresti. Kaikista vaikeuksista huolimatta hän onnistunut saamaan aikaan turvallisen ja kauniin kodin itselleen ja lapselleen. Hän on täynnä tulevaisuuden suunnitelmia ja kunnianhimoa. Hän on tehnyt listan tulevaisuuden päämääristään ja se lista vaikuttaa hyvältä. Jotkut listan asioista ovat jo toteutuneetkin.

Kun kysyin, luuleeko hän pystyvänsä erottamaan jyvän akanoista, kunhan seuraava miesehdokas ilmestyy, Moira sanoi itse miettineensä samaa. Hän ei halua luisua samankaltaiseen suhteeseen enää koskaan. Mutta sitä on tietysti vaikea sanoa etukäteen. Ihmisillä on tapana toistaa itseään. Pidän hänelle kuitenkin peukkuja. Toivon että hän löytää miehen, joka on hänen arvoisensa.

Olen iloinen että otin Moiran kyläkutsun vastaan. Vaikka minä pidänkin kävelemisestä ja hän ei, vaikka pidänkin kuivista viineistä ja hän ei, vaikka pidänkin pekonittomista ruuista ja hän ei, niin sillä ei ole loppujen lopuksi väliä. Pohjimmiltaan ymmärrämme toisiamme. Ja koska ymmärrämme toisiamme, hyväksymme toisemme. Ja koska hyväksymme toisemme, osaamme tukea toisiamme.